Triangaa

Triangaa

lauantai 8. marraskuuta 2014

Löysin itseni - jälleen kerran



Minulla on suuri tarve asioiden käsitteellistämiseen ja rakastan kaikkia abstrakteista asioista rakenneltuja kaavioita. Jotenkin vain on kiva jäsennellä elämää ja sen omituisuuksia sellaisten kautta. Itselleni on ollut tähän asti pieni mysteeri oma suhtautumiseni liikuntaan. Rakastan liikuntaa suunnilleen kaikissa sen muodoissa, haluan harjoitella tavoitteellisesti, mutta minusta ei löydy edes nimeksi kunnon kilpailuhenkisyyttä. Mikä oikein olen naisiani?

Tällä viikolla löysin vastauksen tähän kysymykseen Lasse Seppäsen Nousukunto -blogista Tuossa linkin takana Lasse, joka on melkoinen liikunnan monitoimimies, avaa ihmisten erilaisia ns. tavoiteorientaatiomalleja suhteessa liikuntaharrastukseen. Itse olen puhtaasti oppimisorientunut henkilö niin liikunnassa kuin monessa muussakin asiassa. No kotityöt menevät puhtaasti tuonne välttämisorientaation puolelle :-D Naimisissa taas olen henkilön kanssa, jolla on myös vahva oppimisorientaatio, mutta ehkä vielä vahvempi suoritusorientaatio.

Mikä tässä koko hommassa mielenkiintoisinta on se, että itse asiassa koko tämä minun blogin "sanoma" on tuo oppimisorientaation ilosanoma. Minun mielestäni liikunnasta vain pitää nauttia. Joka sekunnista, joka metristä ja jokaisesta hengenvedosta. Puhun nyt siis kuntoliikunnasta.  Ja harrastuksen pitää tuoda hyvinvointia, ei pahoinvointia. Liian usein kuulee nykyisin tarinoita siitä, kun tavalliset kuntoliikkujat vetävät itsensä ylikuntoon, kärsivät koko ajan jostain rasitusvammasta tai flunssasta tai muuten vain huomaavat olevansa täysin koukussa esimerkiksi maratuloksen parantamiseen. Huippu-urheilu on tietysti eri asia, mutta väittäisin, että yleensä huipulle päässeillä henkilöillä on myös vahva oppimisorientaatio vahvan suoritusorientoituneisuudeen lisäksi.

Enkä missään nimessä halua suhtautua negatiivisesti muihin malleihin, tärkeintähän tässä kakkostyypin diabeteksen luvatussa maailmassa on se, että ihmiset liikkuvat. Mutta väittäisin, että kun jokainen löytäisi mahdollisimman paljon oppimisorientaatiota liikuntaharrastukseen, itse harrastuskin olisi kaikista vahvimmalla pohjalla ja sen terveys- ja hyvinvointihyödyt olisivat suurimmat mahdolliset.

Oheen olen nyt Lassen luvalla lainnannut suoraan hänen blogistaan kyseisen jaottelun. Halusin esittää sen tässäkin, koska itse olen niin innoissani tästä ja uskon, että tästä on hyötyä monelle muullekin oli sitten sunnuntaikävelijä tai huippu-urheilija.

1. Oppimisorientoitunut. Oppimisorientoitunut henkilö harjoittelee lähinnä sen vuoksi, että kokee harjoittelussa kehitystä sekä oppii taitavammaksi harjoittelijaksi sekä urheilijaksi. Oppimisorientoitunut henkilö ei motivoidu harjoittelemaan kilpaillakseen muiden kanssa, eikä hänen kiinnostuksensa suuntaudu kilpailujen jälkeen tulosliuskojen tuijottamiseen. Oppimisorientoitunut henkilö hakee harjoittelusta fiiliksiä sekä merkityksen tunteita, sen sijaan, että hän vertailisi omia harjoittelun tuomia tuloksia muihin henkilöihin. Oppimisorientoituneen henkilön tavoitteena harjoittelussa on kehittyä ja oppia mahdollisimman paljon, suhteessa aiempiin suorituksiinsa.

Oppimisorientoituneelle henkilölle sisäisen motivaation peruspilarit, eli autonomia, koettu kyvykkyys sekä merkityksen tunteet ohjaavat tekemistä. Oppimisorientoituneelle on tärkeää, että hän voi itse vaikuttaa siihen, mitä harjoittelee ja milloin harjoittelee. Liian "orjalliset" ohjeet harjoitteluun heikentävät motivaatiota, koska ne vähentävät vapaudentunnetta.
Oppimisorientoituneisuudella on tutkimusten mukaan vahva yhteys hyvinvoinnin edistymiseen


2. Suoritusorientoitunut. Suoritusorientoitunut henkilö harjoittelee kilpaillakseen. Tarkemmin sanottuna voittaakseen! Suoritusorientoitunutta henkilöä ei kiinnosta hopea, pronssi tai pistesijat, vaan voitto. Vaikkakin henkilö tekee oman ennätyksensä, hän ei osaa olla täysin tyytyväinen, mikäli toinen henkilö on parempi. Sen lisäksi, että hänelle elämässä on vain voittoja tai tappioita, hänen ajattelunsa on usein mustavalkoista. Tämä johtaa usein psyykkisiin ongelmiin, sillä ajatus -ja toimintamallit ovat jäykkiä.
Suoritusorientoituneen vahvuus on sisukkuus sekä kurinalainen harjoittelu. Hän on erittäin sitoutunut menestymään ja tekemään töitä sen eteen.

Suoritusorientoitunut henkilö haluaa noudattaa tiukasti suunniteltua harjoitusohjelmaa. Väliin jäänyt harjoitus on heikkouden merkki ja hän saattaa rankaista itseään sen vuoksi. Hän käyttää usein myös psykologisia selviytymis (coping) -ja puolustautumis(defenssi) keinoja, kuten selittelyä. Coping -ja defenssikeinoilla henkilö pyrkii säilyttämään psyykeensä tasapainossa.
Suoritusorientoituneet henkilöt menestyvät, mutta ovat alttiita myös psyykeen häiriöille, kuten masennukselle. Suoritusorientoituneelle olisi hyödyllistä pyrkiä kehittämään oppimisorientoituneita malleja, jotta tappioiden merkitys ei kasvaisi liian suureksi taakaksi.
3. Välttämisorientoitunut. Välttämisorientoituneen harjoitteluun sitoutuminen on paradoksaalista. Harjoittelu ei häntä toisaalta kiinnosta, mutta hän pyrkii välttelemään esimerkiksi ylipainoa liikunnan avulla. Lisäksi hän voi etsiä sosiaalisia kontakteja liikunnallisista ihmisistä ja siksi myös osallistuu harjoituksiin. Yksin hän ei useinkaan kiinnostu harjoittelemaan (etenkään huonossa säässä), mikäli tavoitteet harjoittelulle ovat etupäässä sosiaalisia.
Välttämisorientoituneelle on tyypillistä vältellä epämukavuusalueen harjoittelua. Harjoittelu hänellä onkin usein tasapaksua. Sosiaalisissa tilanteissa hän on kuitenkin valmis laittamaan kroppaa likoon. Hän myös osallistuu aktiivisesti sosiaaliseen mediaan omassa harjoitteluryhmässään.
Välttämiskäyttäytyminen laajenee usein myös muuhun elämään ja henkilö jättää asiat, kuten kilpailuun ilmoittautumisen viime tippaan. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että välttämisorientoituneisuus on aina heikkous, sillä tietyissä tilanteissa on terveyden ja hyvinvoinnin kannalta järkevää käyttää välttämisorientaatiota. Esimerkiksi käyttäen välttämisorientaatiota kosteita viikonloppubileitä kohtaan, edistää todennäköisesti urheilullista tavoitetta.
Välttämisorientoituneen kannattaa pyrkiä etsimään liikuntamuotoa, joka tuottaa mielihyvää, eikä liikuntamuotoa, joka on trendikästä tai tehokasta.
Toisin kuin oppimisorientoituneella, välttämiskäyttäytyjällä on havaittu alhaisempaa hyvinvoinnin ja onnellisuuden tasoa.

Edellämainitut ovat karkea kolmijako tavoiteorientaatioihin. Alla olevassa kuvassa havaitaan, ettei jako ole ihan noin yksinkertainen, vaan orientaatiomallit ovat enemmänkin yhdistelmiä kuin yksittäisiä. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että orientaatiomallit ovat suhteellisen pysyviä, mutta etenkin ulkopuolinen palaute vaikuttaa siihen, mihin suuntaan orientaatiot muuttuvat. Lisäksi orientaatiot ovat myös tilannekohtaisia. Toisessa tilanteessa henkilö pyrkii oppimaan mahdollisimman paljon, kun taas vaikka pihapeleissä vain voitto kelpaa.





Vaikka oppimisorientaatio on minussa ollut aina vahvana, on sitä vielä vahvistanut jooga. Ei ole olemassa huonoa tai hyvää harjoitusta. On olemassa vain erilaisia harjoituksia. Tätä joogan klassista viisautta mielestäni kannattaa soveltaa kaikkiin liikuntamuotoihin ja miksei muihinkin harrastuksiin käyrätorvensoitosta pitsinnypläykseen.






Ja ennen kaikkea lapset ovat parhaita opettajia tässä. Tänäänkin sain nähdä todellista liikunnan riemua ja innokkuutta oppia uusia asioita kun käytiin avaamassa hiihtokausi kylän tykkilumiladulla.


lauantai 18. lokakuuta 2014

Ruokapostaus



Ruoka tai tarkemmin sen terveellisyys on ollut minulle tärkeä asia oikeastaan koko aikuisikäni. Eikä lapsuudenkodinkaan ravitsemuksessa valittamista ollut vaikkei perheessämme ruoan terveellisyyttä korostettu. Kuitenkin esimerkiksi marjat ja marjastus kuuluivat ruokahuoltoomme luonnostaan. 80-luvun Kajaanissa ei todellakaan eletty Mäkkäri-elämää vaikka grillillä välillä käytiin.
 
Isännän opiskellessa toisella paikkakunnalla viiden vuoden ajan ruoanlaitosta kehittyi minulle myös enemmän harrastus. Looginen ratkaisu kun on viiden vuoden ajan viikot ja välillä viikonloputkin yksin kotona lasten kanssa. Teen harrastuksen sellaisesta asiasta, jota joka tapauksessa pitää tehdä. Asiaa siivitti joogaharrastuksen tuoma suhtautuminen ruokaan eli pyrkimys ns. sattviseen ruokavalioon. Jos kiinnostaa, sattvisesta ruoasta ja ayurvedasta voi käydä lukemassa lisää esimerkiksi täältä sattvinen elämäntapa
 
Intohimoisen metsästäjän vaimona minusta ei koskaan ole tullut kunnon kasvissyöjää, mutta jonkinlainen wannabevegaani kuitenkin. Nykyisin en jaksa olla enää edes wannabe, mutta silloin tällöin pyrin tekemään ja valitsemaan kasvisruokia. Toisaalta juuri isännän metsästysharrastuksen ansiosta meillä ollaan lihassa lähes omavaraisia ja liha on hienosti ilmaistuna eettistä. Riistan lisäksi tuttavaperheen maitotilalla meille on kasvanut jo monen vuoden ajan oma onnellinen joulupossu, josta on riittänyt niin jauhelihaksi riistan kylkeen kuin kesän grillikauteenkin. Pihallamme elelee vielä kanipesue, jonka lihantuotanto on tosin jäänyt kaavailtua vähäisemmäksi. Mutta kaninliha on muuten ihan älyttömän hyvää. Söpöjähän ne tosin on, mutta minusta ei ole oikein miettiä lihansyöntiä sitä kautta. Että olisi enemmän oikein syödä rumia kuin nättejä elukoita. Myös esimerkiksi ponia on pakastimestamme löytynyt viimeisen vuoden aikana kun isäntä kävi päästämässä tuttavien ponivanhuksen kärsimyksistään.
 
Viimeisen vuoden aikana viime talvisen unettomuus-väsymysjakson ja kesän remonttihärdellin aikana ruokahommat ovat jääneet melkolailla taka-alalle. Olen ollut tyytyväinen kun ollaan syöty edes kohtalaisen järkevästi. Kesällä remontin ollessa pahimmillaan (=ruokahuolto pihalla, "vähän" muutakin tekemistä ja ainoa vesipiste kylppärissä) eleltiin lähestulkoon leivällä, muroilla, jogurtilla ja makkaralla. Mutta kas kummaa! Kukaan ei kuollut eikä edes sairastunut vakavasti!
 
Nyt kun koti kunnossa ja rouva myöskin, on alkanut intohimoisempi suhtautuminen ruokaan taas nostaa päätään. Tätä myöten tekee mieli myös vähän kirjoitella aiheesta täälläkin. Ehkä se on myös vaihtelua iänikuisille "kävin lenkillä"-postauksille...Tokihan ruokablogeja on blogisfääri pullollaan, mutta niinhän on myös treeniblogeja.
 
Sitten varsinaiseen ruokaraporttiin. Vegaanista ruokavaliota on kohdallani hankaloittanut myös se, että maha ei tykkää useimmista palkokasveista vaikka niitä missä yrttiliemissä keittelisi. Punaiset linssit sopivat myös meille herkempivatsaisille ja sen takia suosin niitä kasvisproteiinin lähteenä. Lisäksi niissä on esim. rautaa hyvin, joten ovat hyvä vaihtoehto lihalle. B12- vitamiinia niistä ei sentään löydy. Eilen keittelin tomaattilinssikeiton, joka on hyvä, nopea ja helppo ruoka kun sen tekee valmiista tomaattisoseesta. Eihän valmis tomaattisose gastronomisesti tuoreita tomaatteja voita, mutta etenkin talviaikaan ihan mainio vaihtoehto kiireisen lapsiperheen arkeen. Vaikka en vegaani olekaan, minusta on hauska tehdä välillä täysin vegaanista ruokaa ja siksi tähän tuli kaurakerma maun pehmikkeeksi. Tähän keittoon tuli siis
 
2 prk tomaattimurskaa
laatikollinen punaisia linssejä
sipulia ja valkosipulia runsaasti
2 dl kaurakermaa
yrttiliemikuutio
Vogelin yrttisuola (minun kestosuosikki keittiössä)
mustapippuria
 
 

 
 
 
 
Eilen kaivelin myös leipäkoneen varastosta, jossa se vielä remontin jäljiltä majaili. Ollaan aikanaan saatu kyseinen vekotin miehen vanhemmilta joululahjaksi ja meillä sitä oikeasti käytetään. Tosin sekin on ollut luovalla tauolla viimeisen vuoden. Mutta hyvin lähti eilen vörkkimään. Tein eilen leipää periaatteella "mitä kaapista löytyy" ja sieltä löytyi ruisjauhoja, hiivaleipäjauhoja ja pellavansiemeniä. Ei tullut paha leipä vaan hyvä leipä. Yhdessä tomaattikeiton kanssa tarjoiltuna lapset olivat sitä mieltä, että "ihan sika hyvää ruokaa".
 
 
 

 
Isäntä on tämän viikonlopun hankkimassa ensi vuoden lihavaraintoja eli hirvijahdissa. Onneksi eilen kaikki kolme muksua oli kutsuttu naapuriin kaverisynttäreille ja minä pääsin pariksi tunniksi Kulkurin kanssa ulkoilemaan. Oli kyllä mahtava keli. Hieman taas hämmästytti, miten vähän ulkoilijoita oli liikenteessä kuntopoluilla. Ehkä kuusi henkilöä ja kaksi koiraa tuli kahden tunnin aikana vastaan.
 


 
 
 

 
 
 

 
 
 

#aurinkoenergiaa
 
 
 

tiistai 7. lokakuuta 2014

Voihan peruskestävyys!



Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun sain kesken työpäivän mieheltä viestin, että minulle on varattu aika polkupyöräergotestiin. En ole aiemmin kunnon kuntotesteissä käynyt ja nyt jopa hieman jänskätti. Pelotti saada virallinen lausunto omasta kuntotasosta. Jos vaikka selviää, että itse asiassa olen ihan paskassa kunnossa. Viime viikon maanantaina sitten jouduin totuuden eteen. Tai siis kuntopyörän päälle. Kyseisessä testissä lähdetään liikenteeseen 50 watin vastuksella ja 2 minuutin välein lisätään vastuksia 25 watilla kunnes pyöritysnopeus eli kadenssi tipahtaa alle 60:n. Lopputulemana itselläni maksimaalinen hapenottokyky tämän testin mukaan oli 53,6 ml/kg/min eli reilusti erinomaisella tasolla. Ikäisilleni naisille erinomaisen raja on 44,5 eli tuohon lukemaan voin tyytyväinen olla.








Alussa vielä hymyilytti, viimeisen 30 sekuntin aikana kirosin pahemmin kuin synnytyksissä



Mutta mutta... Eihän testi sinänsä mitään, mutta mitä siitä on seurannut. Testin perusteella saatiin maksimisyke, joka yllätyksekseni oli niinkin korkea kuin 186 ja sen perusteella laskennalliset sykerajat eri tehoalueille. Sinänsä tässä ei ollut mitään uutta minulle, mutta kun olin lapun saanut käsiini, aloin iltasella silmäillä sykemittariani vähän sillä silmällä. Pitäisiköhän sitä sittenkin. Jos ihan pikkasen, silleen silloin tällöin.



Nämä pitäisi ottaa vakavasti vastedes...



Eikä tarina vielä todellakaan tähän pääty. Ennemminkin tästä se vasta alkaa. Parin sattuman kautta eräs kestävyysvalmennuksen ammattilainen lupautui analysoimaan testitulokseni ja paluuta entiseen ei enää sen jälkeen ole ollut. Vaikka olen ainakin ollut tekevinäni eri tehoalueiden harjoituksia taitaa totuus olla, että se "vaihtelu" on tapahtunut lähinnä välillä 130-150 ja sitten on ollut extrakevyttä touhuilua alueella 100-110. Tehoalue 120-130 lähestulkoon loistaa poissaolollaan. Yksi pointti tässä on ollut se, että vaikka tiedän vallan hyvin iän tuoman vaikutuksen noihin alueisiin, olen kuvitellut, että "eihän tässä ole kuin pari vuotta mennyt, ei noita tarvitse tarkentaa". Joo'o. Kun 26 vuotiaana se 130 ja rapiat oli hyvää kevyttä pk-aluetta niin yli 10 vuotta myöhemmin pitäisi olla lähempänä 120:ta. Hupsista! Mihin ne vuodet ovat oikein vierineet? Minähän vanhenen! Testistä saatu tehoalueiden jakauma siis kertoi karua kieltään siitä, että lisää pk-alueen ala-alueen harjoittelua jos kehittyä haluan. Toki liikunnanriemua voi hakea millä alueella lystää.

Väärin päin kallistunut...

Ja nyt siis tullaan tarinan siihen kohtaan, jossa tämä höntsytreenaajaa toteaa, että kokeillaan nyt sitten piruuttaan, miltä tuntuisi ottaa harjoittelu taas piirun verran vakavammin. Tehdään niin kuin valkku käskee ja jotta käskyjä on helpompi noudattaa, siihen tarvitaan vanha kunnon excel. Isäntä on jo kerennyt raapimaan itselleen harjoitusexcelin ja sama excel muokattiin minun tarpeisiin sopivaksi. Ja toki excelin käyttäminen vaatii nyt sykemittarin käyttöä, jotta on jotain mitä sinne lisäillä.







Viime viikon harjoitukset menivätkin hakiessa ja kokeillessa eri lajeissa tuota 120-130 ja ehkä jopa alempaa tehoaluetta. Ei lopulta hassumpaa ja onnistuin jopa treeneistäkin nauttimaan siinä samalla. Pitääköhän sitä nyt tunnustaa, että höntsytreenaaja on muuttunut treenaajaksi? Voi toki olla, että jossain vaiheessa kirjoitan postauksen "Höntsääjän paluu".

Muutakin liikunnallista asiantuntemusta oli viime viikolla tarjolla. Kouvolassa järjestettiin jo perinteeksi tullut liikuntalääketieteen ilta. Liikuntalääketieteen iso tähti Harri Hakkarainen oli kertomassa meille mykoplasmasta ja urheilijan vastustuskyvystä. Kouvolalainen OMT-fysioterapeutti Antti Järvinen taas luennoi värikkääseen tapaansa lihastasapainosta. Hänen esittämänsä lähestysmistapa lihastasapainon kehittämiseen oli minulle uusi, joskin logiikka sen takana oli suorastaan itsestään selvä. Tietyt osat kehoa kaipaavat lähtökohtaisesti mobilisointia ja toiset taas stabilisointia. Jatkossa pyrin ottamaan nämä asiat paremmin huomioon esim. joogaharjoitusta tehdessä ja ainakaan omasta mielestäni astangajoogan asanaharjoitus tukee hyvin tätä periaatetta. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännön tasolla oli se, että kuntosaleilla etenkin naisten suosimat kylkivitkutukset käsipainoilla ja erilaisilla laitteila ovat tosi huono juttu. Lannerangan aluetta pitäisi siis stabiloida, ei vitkutella vieläpä lisäpainoja käyttäen. Muutamia Antin antamia harjoituksia yritän itse saada ympättyä mukaan omaan tekemiseen.





Onneksi viimeiset viikot eivät sentään kokonaan ole menneet luentosalissa istumiseksi ja excelin pyörittämiseksi. Onhan sitä tullut ulkoiltuakin. Välillä lenkkeilyä montuilla pyöräilevät muksut mukana ja välillä maastopyörällä pitkää lenkkiä sykkeen pyöriessä välillä 120-130. Pyörän kanssa päädyin viime lauantaina lähes uusille urille, jossa jäljistä päätellen ovat monetkin pyöriäilijät kampea käyneet pyörittämässä.







Upea ruska...

...ja uusia uria.




















perjantai 19. syyskuuta 2014

Portaita, metsämörrejä, tyttöfutista, ensiapuoppeja...

 
Monenmoista on viimeiseen kahteen viikkoon sisältynyt sen lisäksi, että olen yrittänyt nauttia aurinkoisista alkusyksyn aamuista, päivistä ja illoista. Kouvolan suunnalla ovat urheilijat ja kuntoilijat perinteisesti käyneet treenaamassa mäkihyppytornin portaissa. Kaksi viikkoa sitten kylän puuhamiehet olivat puuhanneet meille Valkealaan ihan omat mäkihyppytornin portaat ilman mäkihyppytornia eli ihan rehelliset treenirappuset. Noin 70 askelmaa puhdasta nautintoa. Viime viikon perjantaina kävin ekaa kertaa nautiskelemassa noista. Noin 4 km hölkkäilyä alkuverkaksi, 10* raput ylös ja 2 km hölkkäilyä kotiin  tulee hyvä setti meikäläiselle. Rappujen kanssa on hauska leikitellä. Omaan tyylivalikoimaan kuuluvat tällä hetkellä perushölkkä, loikkiminen joka toiselle, tasahypyin koko setti, sivuttaishölkkä molemmille kyljille, tikkaus ja takaperin eteneminen. Mitähän kaikkea kivaa sitä vielä noiden kanssa keksii...? ;-)
 
 
 
 
Minulle on jo pitkään ollut jotenkin hankalaa portaiden laskeutuminen ja tuolla tajusin sen johtuvan silmälaseista! Ei muuta kuin rillit syrjään ja alastulokin oli suorastaa turvallisempaa.
 


 
Ja sitten on synnintunnustuksen aika. Viime viikkoisella reissulla innostuin ottamaan sykemittarin mukaan. Vanhan Suunnon vyö ei enää vörki ja meille on ilmaantunut jostain tämä Suunnon karvalakkimalli nurkkiin pyörimään. Mitään suuria yllätyksiä ei sykemittari minulle tuonut ja sen perusteella voin turvallisin mielin jatkaa mittaritonta elelyä. Tosin annan itselleni luvan aina silloin tällöin ottaa mittarin mukaan, kunhan siitä ei tule tapa eikä ainakaan pakkomielle...
 
 
 
Vanha kahvakuula ja vielä moninverroin vanhemmat käsipainot ovat myöskin nähneet päivänvalon. Viimeaikoina kahvakuula ei ole päässyt edes ovenpidikkeeksi. Käsipainot  taas ovat jo lähes vintagea. 14 vuotiaana ne olen hankkinut eli ovat saavuttaneet jo kunnioitettavan 23 vuoden virkaiän minun palveluksessa. Yhdessä porras- ja hiekkamonttutreenien, joogan ja kehonpainoharjoittelun kanssa tämä kolmikko muodostaa minun tämän syksyn lihaskuntoharjoittelun rungon.
 

 
Viime lauantaina kävin ajamassa reippaan 53 km:n lenkin. Erityismaininnan saa lenkin viimeinen 20 km jonka pistelin myötätuuleen 38 minuutissa. Aiemmin ei ole tuollaista settiä tullutkaan tehtyä mutta pirun hauskaa se oli! Myös viime jouluna joulupukin kontista löytyneet urheilulasit pääsivät käyttöön. Yleensä en jaksa vaihtaa piilareita, mutta nyt innostuin sellaisenkin liikkeen tekemään. Minähän alan ihan hurjaksi heittäytyä!

 



Valkelalan Ladun Metsämörrikerhossa olen pistäynyt apuohjaajana. Ikävä kyllä pääsen vain kahdelle kertaa neljästä, mutta ihan hyvä tutustumissetti.  Hieno maja saatiin viime viikolla aikaiseksi jota ei edes susihukan lailla puhkuva ja puhaltava lapsilauma saanut nurin. 



Mites se mörrin häntä noin jäi :-D



 
 

 

 
 Tällä viikolla olen viettänyt kaksi päivää käyden ensiapu 1 -kurssia. Ihan huippujuttu! Se on ollut pitkään to do-listalla ja vihdoinkin sain itseni sinne kammettua ja täytyy sanoa, että yksikään sekuntti ei mennyt hukkaan. Tai tietysti toivon, että en uusia taitojani joudu käyttämään, mutta niin paljon uutta ja hyödyllistä tietoa tuli ettei mitään rajaa. Käytännössä kaikki urbaanilegendat, elokuvista opitut ja monet muutkin "yleisesti tiedossa olevat asiat" ammuttiin kurssilla alas. Muunmuassa urheilijoille tuttu "kylmä, koho, kompressio" meneekin nykysuositusten mukaan "kompressio, koho, kylmä". Ensiapu 2:sta odotellessa!

Tällaista tällä kertaa. Nyt jännätään kuin kovasti kelit kylmenee. Jokohan sitä raskisi uintitreenejä kohta aloitella...


 


lauantai 6. syyskuuta 2014

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki yhdessä kulkien...



Tervetuloa uusille sivuille! (Jos tänne nyt joku sattuu tulemaan...) Syksy on minulle mieluinen vuodenaika, koska jollain tapaa se edustaa uudistumista. Kesän lämpöjen jälkeen minusta on niin ihana siirtyä pikkuhiljaa viileneviin ja hämärtyviin ulkoiluihin. Olen aina rakastanut kuulaita syyspäiviä ruskan keskellä. Okei viime "syksy" venyi minunkin makuun turhan pitkäksi. Syksyn kuuluu vaihtua talveksi ja hiihtokeleiksi eikä jatkua kevääseen asti. No mutta joka tapauksessa nyt oli sopiva aika uudistaa blogia! Jutut toki ovat vanhat, muuta en voi luvata.
 
Mutta sitten itse arkeen.Tämä viikko on ollut kesän jäljiltä ensimmäinen jonkinmoinen treeniviikko ja kiva sellainen. Viikon teemaksi muodostui mäet useammassa eri muodossa. Ja pari seinärastin arvoista tekemistäkin on viikkoon mahtunut. Ekan rastin ansaitsen iltarasteilta. Olen suunnitellut iltarasteille osallistumista öööö... vuodesta 2001 asti. Vuosi sitten otin ensimmäisen askeleen asian suhteen ja Kainuun rastiviikoilla osallistuttiin ison tytön kanssa perherasteille. Iltarasteille asti ei sentään päästy. Isäntä on nuoruudessaan suunnistanut enemmänkin ja jopa Jukolankävijä. Torstaina nuorimmaiset muksut lähtivät mummin kanssa reissuun ja minä sain ihan huikeen idiksen. Lähtään kaikki kolme iltarasteille. Ja niin me mentiin. Iltarastit oli tällä kertaa Kouvolan lähirinteillä eli Mielakassa. Neidin kanssa valittiin helpoin "polkurastirata" joka sitten osoittautui ihan liian lyhkäseksi. Ehkä 10 min oltiin reitillä ja kiukkuhan se iski tyttöön kun homma loppui ennen kuin oli alkanutkaan. Pitää nyt sitten yrittää tälle syksyä vielä lunastaa lupaus ja mennä tekemään joku vähän pidempi ja vaativampi reitti. Isäntä kävi tekemässä kunnon vk-harjoituksen kesitason reitillä ja me neidin kanssa nostettiin sykettää iskää odotellessa kipuamalla ylös Mielakan laelle. Neidistä oli hirveän hauskaa kun näki iskän alhaalla metsässä hölkkäilemässä.
 
 
 


 



Tälle syksyä olen päättänyt ottaa enemmän voimaharjoittelua ohjelmaan kuin vuosi sitten ja mikä parempi paikka treenata juoksun lajivoimaa kuin "hiekkamonttu". Minun lähilenkkipolun tietämillä on vanha hiekkamonttu, johon on aika paljon jo kasvillisuutta kertynyt, mutta josta löytyy vielä hyviä irtohiekkakohtia. Tarkoitus on viettää siellä aika paljon aikaa lähiviikkoina ja kuukausina. Keskiviikkoisella pikalenkillä kävin montulla tekemässä pari raapaisua joista nyt ei tullut hullua hurskaammaksi. Perjantaina lähdin kauniissa kesäisessä kelissä oikein ajan kanssa nautiskelemaan montun suomista mahdollisuuksista. Kovin pitkä ei mäki ole, mutta juuri sopiva minulle. Matkaa suuntaansa montulle meiltä tulee noin 3 km ja siihen sitten 10* mäki ylös pyramidiharjoitushenkisesti on hyvä setti. Reitille saa mahtumaan muitakin mäkiä sekä ylös että alaspäin mennen. Aiemmin olen jyrkät alamäkipolut ottanut varman päälle kävellen. Nyt on ohjelmassa myös niiden sipsuttelu juoksunomaisesti motoriikan kehittämiseksi ja etureisien vahvistamiseksi.


Alamäki

Ylämäki

Kun nuoremmat muksut ovat reissussa ja vanhin pärjäilee jo itsekseen niin eilen lauantaina saatiin se toinen rasti seinään. Käytiin isännän kanssa ihan kaksisteen ajamassa. Juurikaan ei olla edes ennen lapsia treenattu yhdessä. Ollaan koettu se turhan riskialttiiksi toiminnaksi. Isännällä on (lievä) taipumus neuvoa minua sotilaallisen lempeällä tyylillä joka taas saa minusta esille (lievän) Mielensäpahoittajan. Eihän sitä kissat karvoistaan pääse ja eilisen 70 km:n aikana löysimme nämä puolet taas itsestämme. Toisaalta opimme molemmat ainakin sen, että myös yhdessä treenaaminen vaatii kommunikointia kuten kaikki muutkin asiatkin parisuhteessa kuin muuten työyhteisössäkin. Voihan se olla, että tulee mutkia matkaan jos toinen olettaa, että ollaan kevyellä pk:lla ja toinen on lähtenyt tekemään tiukkaa tehotreeniä. (Arvatkaa vaan, kumpi oli kumpaakin tekemässä :-D )

Mutta loppuhyvin kaikki hyvin. Oli siis ihan mainio 70 km:n tehotreeni sekä keholle, mielelle että ennen kaikkea parisuhteelle! Meidän iso tyttö oli tehnyt isälle ja äidille valmiiksi maittavan palautusvälipalan jossa oli makroravinteet muuten kohdillaan. Hedelmäcocktail omenasoseella terästettynä (nopeat hiilarit heti kärkeen) ja siianmäti-kananmuna-mätitahnaleivät päälle (proteiinia, suolaa ja vähän lisää hiilareita hitaammassa muodossa).



Jokainen lenkki jättää jälkensä...